Huom, jos olet vähääkään herkkä, luet tämän omalla vastuullasi. Onneksi näin vain painajaista.

 

Kun en kerran saanut viime yönä nukuttua, ajattelin käyttää luppoajan nukkumiseen, varsinkin kun mieskin ilmoitti, että haluaa torkkua ennen kuin lähdetään kauppaan. Nukahdin sohvalle. Mies töistä tullessaan (vähän ennen neljää) yritti saada mukaansa makkariin, mutta olin juuri saanut hyvän asennon ja mahaankin vielä koskee, aika voimakkaasti itseasiassa, ottaen huomioon, että olen ottanut apteekkarin neuvoman tupla-annostuksen kipulääkettä... Aina menkkakivut on mulla olleet kivuliaita, mutta tää menee jo oikeasti ihan törkeyden puolelle, niin kovasti on tällä kierrolla koskenut...

Nukahdin siis uudelleen (jossain neljän maissa), ja mies tuli jossain vaiheessa vielä uudestaan luokseni ja sanoi, että tarvitsee yhdestä tietystä kaupasta yhden tietyn tuotteen... Olin että ok, anna mun nukkua. Nukahdan uudelleen.

Bad idea.

Seuraavasta lauseesta en tiedä, oliko totta vai unta, mutta kuulin hänen vielä sanovan, että liike menee kiinni viideltä... Sitten herään, tunnen vaatteideni olevan aivan hiestä nahkeat ja lähden vaihtamaan ne. Olen juuri saanut riisuttua, kun kipu painaa minut polvilleen. Sattuu niin valtavasti, etten pääse ylös eikä suustani lähde huutoa, vain mykkää pihinää.

Olen konttausasennossa ja heijaan itseäni puolelta toiselle, kunnes tunnen - ihan fyysisesti tunnen - jonkin suurehkon ja sileän valuvan, liukuvan ulos sisältäni, kylmälle lattialle. Kipu hellittää ja nousen polvilleni. Lattialla makaa sinertävänharmahtavanvaaleanpunertava verinen sikiö, vatsallaan, kasvot kylmää lattiaa vasten. Pelkään kääntää sen selälleen, jos se onkin vaikka pahasti epämuodostunut, mutta teen sen silti, koska minun on nähtävä lapseni kasvot, edes yhden kerran.

Se on maailman kaunein pieni tyttö, jolla on kymmenen täydellistä sormea ja kymmenen täydellistä varvasta, isänsä huulet, äitinsä nenä ja kauniit siniset silmät. Se katsoo minua, eikä hengitä. Se oli kuollut jo ennen kuin syntyikään. Nostan tyttäreni kylmältä pölyiseltä lattialta syliini ja heijaan. Hyräilen. Se on iso, miltei elävän vastasyntyneen kokoinen. Sitten lasken sen takaisin lattialle. Menen ulos huoneesta ja suljen oven perässäni. Huudan miestäni, mutta hän ei tule. Odotan, kunnes mies tulee kaupasta, kello seinällä näyttää varttia yli viittä. Sanon miehelleni, että on jotakin mitä hänen täytyy nähdä, vaikka se vaikeaa onkin. Sanon etten tiennyt että olin raskaana, ja etten olisi tätä mitenkään voinut estää. Avaan oven. Mies etsii ja etsii, kunnes löytää sen. Vajoaa polvilleen, riisuu paitansa ja käärii vauvan siihen. Hän koskettelee sitä kuin se vielä eläisi, puhuu sille ja tekee kaiken saman kuin minäkin - laskee varpaat ja sormet, hipaisee pieniä kasvoja jotka eivät koskaan opi hymyilemään, ja painaa sitten tytön silmät varovaisesti kiinni.

Emme sano sanaakaan, mutta tunnelmassa ei ole mitään vaikeaa, ainoastaan suunnaton suru.

Loppuosaa unesta en halua sen tarkemmin kertoa, se on vielä niin paljon henkilökohtaisempi. Sen verran sanon, että mieheni vei minut sairaalaan, muttei suostunut antamaan pienen ruumista minulle sinne mukaan. Hän vei sen ja hautasi paikkaan joka on meille molemmille tärkeä ja rakas.  Enempää en voi kirjoittaa koska pelkästään hengittäminenkin tuntuu vaikealta. Heräsin tuossa kuuden maissa, enkä saanut happea. Soitin miehelle, koska unen lopussa hän lähti kotoa ja minä kävin nukkumaan... Ensimmäinen kysymys oli "Missä sä oot?" Kotonahan se, yläkerran makuuhuoneessa nukkumassa, ja tiesin, että kaikki olikin vain unta, koska unessa mies oli juuri lähtenyt kotoa. Juoksin itkien miehen luo makuuhuoneeseen ja itkin aivan hervottomasti. En pystynyt selittämään muuta kuin että näin painajaista...

Mun unet on aina olleet todella todentuntuisia, ihan lapsesta asti, ja äiti on mulle monta kertaa sanonut, että mun on opittava erottamaan unet todellisuudesta, mutta se on edelleenkin välillä tosi vaikeaa... Niin kauan, kuin ollaan jossain ihmemaassa, niin tiedän sen olevan vain unta, mutta jos ympäröivä maailma vastaa todellisuutta kaikin puolin, niin on vaikea tietää missä mennään...

Nyt tiedän kuitenkin sen, miten kamalalta tuntuisi synnyttää kuollut lapsi ja miten ylitsepääsemätön ajatus on haudata oma lapsensa. Pelottavinta oli kuitenkin se, kuinka täydellinen se oli, kuinka kaunis ja elävän näköinen. Mä näen vieläkin ne nukenkasvot edessäni.

 

Minun pieni...

 

Tintti.