Miten sitä voikin olla näin surullinen, surkea, kamala olo? Sellainen, että tekisi mieli kääriytyä peittoon ja ryömiä sängyn alle odottamaan maailmanloppua. Eikä mikään piristä. Ei mikään sellainen mikä yleensä piristää. Valo tunnelin päästä on kadonnut.

En tosiaan tiedä mikä on. Heräsin itku kurkussa ja paniikissa siihen, että mies soitti mulle töistä. Änkytin jotakin puhelimeen, mutten edes muista mitä. Heräämistä edeltävästä unestakaan en muista mitään. Korkeintaan sen, että siinä oli ahdistava tunnelma. Voiko yksi uni saada aikaan näin kokonaisvaltaisesti pahan olon? Siis kun tämä on jo fyysistäkin. Oksettaa ja kuvottaa, samalla tavalla kuin joskus pienenä, kun olin nähnyt mätänevän oravanraadon lähimetsän polulla.

Tällaisina päivinä tulee aikuisellakin naisella ikävä äitiä. Toivoo, että äiti olisi tuossa ja voisi kertoa kaikki huolet ja saada ison, lämpöisen halauksen, niinkuin pienenä, ja käpertyä sitten äidin viereen sohvalle katsomaan telkkaria. Saada kaikki pahat tekonsa ehdoitta anteeksi.

Se ei vaan onnistu, kun asutaan näin kaukana. Ikävä äitiä <3

<3 Tintti

Ps. Yritän saada tuota greippimehua alas keinolla millä hyvänsä: muussasin banaanin jälkiruokakippoon ja lorautin sekaan tuota greippimehua. Sekoitin oikein kunnolla niin että mössö melkein vaahtosi. Ihan syömäkelpoista, mutta ei siihen nyt montaa teelusikallista sitä greippimehua mennyt...