Kp 4/27. Vuoto loppunut. Nyt jo?    O.o

Oksettaa, mutta johtuu varmasti siitä, etten ole syönyt vielä tänään mitään. Siinä koira tulee emäntäänsä - laattaa, jollei saa ruokaa... :) En vain jaksaisi mennä lämmittämään ruokaa ja sen jälkeen kuulla itsesyytöksiä: senkin läski - sä olet viimeisimmän laihdutuspäätöksesi jälkeen käynyt vaa'alla tasan kerran, ja silloinkin olit lihonut kolme kiloa - NORSU!!!

------------------------------------------------------

Aina ennen se tunne, että "pitäis tehdä jotain mut ei jaksaviitsihuvita" sai mut nostamaan perseeni penkistä ja tekemään asialle jotain. Yleensä siivoamaan, tiskaamaan, kutomaan, virkkaamaan tai lähtemään lenkille. Tai edes tekemään ruokaa tai leipomaan. Leikkaamaan nurmikon. Tärkeintä oli että sai jotakin näkyvää aikaan, jotain, jonka saattoi näyttää muillekin: "Katso, katso mitä minä tein!" Nyt siitä tunteesta on enää kuori jäljellä, ollut jo kauan, mutta nyt vasta huomaan sen.

Kun tuo tunne nyt tulee, se kyllä saa mut nostamaan perseeni ylös penkistä, kävelemään muutaman metrin ja aloittamaan. Saatan nostaa roskan pöydältä roskikseen, yhden tavaran paikalleen, tuijottaa imuria vihaisesti. Saatan nostaa astian tiskikoneeseen tai sieltä pois. Yhden astian. Saatan kävellä käsityöarkkuni luo. Saatan jopa avata sen. Saatan levittää keskeneräiset työni eteeni, miettiä kuinka vaikeaa on valita, ja kävellä sitten pois. Saatan laittaa kengät jalkaan ja koiran hihnan päähän, mennä ulos, ja talon nurkalta kääntyä omalle pihalle, kusettaa koiran oman pihan nurkkaan ja tulla sitten takaisin sisälle. Saatan kävellä ikkunan luo ja todeta, etten viitsikään lähteä lenkille, koska ulkona on liian kuuma/kylmä/sateinen/pilvinen/harmaa/häikäisevä/tyhmä ilma. Saatan kävellä jääkaapille toteamaan, ettei siellä ole "mitään". Saatan vilkaista nurmikkoa ja todeta että se voi vielä vähän kasvaa/on jo liian pitkää ruohonleikkurin leikattavaksi.

Perse siis kyllä nousee penkistä, mutta mitään ei tapahdu. Ikävää on se että tuo asenne alkaa näkyä jo laskujen maksussa, kodin siisteydessä, koirien turkin pituudessa, omassa ulkonäössä... :(

Olisi saatava itseään niskasta kiinni, mutta miten se hoituu, jos tuntee olevansa kaikin puolin epäonnistunut - ihmisenä, tyttärenä, sisarena, lapsenlapsena, yhteiskunnan jäsenenä, työntekijänä, vaimona, naisena, äitinä...

Ei vain jaksa enää välittää.

 

Kyllä minä tästä vielä nousen ja panen elämälle kampoihin, mutta juuri nyt tekee mieli vain huutaa jokaiselle joka yrittää lähelle, että "Älä koske! Älä kysy! Älä sano! Älä! Älä! Älä! Mene pois! Älä mene pois...". Ei halua ketään lähelleen, mutta ei ole varaa menettää niitä harvoja ihmisiä, jotka vielä jaksavat roikkua matkassa mukana. Äitiä, isovanhempia, miestä, ystäviä.

Olen yksin kotona, ja minulla on miestäni niin kova ikävä, että suorastaan sattuu. Turha kai mainitakaan, että mies tulee töistä jo parin tunnin päästä... Haluaisin pystyä puhumaan hänelle tunteistani avoimesti, mutta aina kun avaan suuni, hän alkaa jo ennakkoon syyttämään itseään... Kenellekään muulle en uskalla enkä haluakaan puhua. Eräs ystävä tietää ja on ainakin tähän asti ollut asian suhteen hienotunteinen, vaikka itse onkin raskaana, ja aloitti miehensä kanssa yrittämisen vasta puoli vuotta sitten. Hänelle olen kertonut osan tunteistani, mutta ymmärrän, että hänen on ehkä vaikea suhtautua niihin, kun itsellään on menossa aivan toisenlainen elämänvaihe - hänellä on kaikki mitä minä kaipaan. En halua että hän tuntee syyllisyyttä, koska siihen ei ole syytä, mutta myönnän että minunkin on vaikea suhtautua hänen kasvavaan vatsaansa ja onneensa raskautensa jokaisesta uudesta vaiheesta... Kaiken lisäksi heillä eletään jo lapsiperheen arkea - heillä on ihana pieni tytär, varsinainen prinsessa... Voin vain kuvitella kuinka vaikea hänen on suhtautua minun pelkoihini ja itsesyytöksiini, kipuun, suruun ja tuskaan.

Hän on vältellyt kertomasta minulle kaikkea ihanaa mitä hänen elämäänsä kuuluu juuri nyt, vaikkei välttelyyn ole aihetta. Olen vilpittömästi onnellinen hänen puolestaan ja toivon kaikkea hyvää hänelle ja pienelle. Ehkä hän ajattelee, ettei halua satuttaa minua kertomalla asioista, joita minä en (ainakaan lähitulevaisuudessa) voi kokea (jos koskaan...).

Minulla on valtava ikävä äitiäni. Äitiäni, jolle ennen kerroin aivan kaiken. Olen joutunut luopumaan siitä ylellisyydestä pikku hiljaa.

Ensin kerroin hänelle suoranaisia valheita talonostostamme, sanoin mieheni ostavan taloa ja minun olevan mukana vain prosessissa - tosiasiassa otimme lainan yhdessä ja ostimme talon yhdessä, meidän molempien nimiin. Pelkäsin, ettei äitini hyväksyisi näin suurta riskinottoa näin nuorella iällä, joten halusin että kaikki on virallista ennen kuin äitini kuulisi asiasta. Kun kerroin hänelle, hän ei suuttunut, ei loukkaantunut, totesi vain, ettei voi elää elämääni minun puolestani, eikä suojella minua kaikilta maailman kolhuilta. Sanoi toivovansa, että kaikki menee hyvin.

Seuraava vaihe oli ajokortin hankkiminen. Äidilläni ei ole ajokorttia, ja pitkään näytti siltä, etten minäkään sellaista hanki. Kun opintolainan viimeinen erä sitten kilahti tililleni, mieheni marssitti minut (puoliväkisin) autokoulun ovesta sisään, eikä minulla ollut muuta mahdollisuutta kuin aloittaa autokoulu. Jostakin kumpusi idea, että yllätetään äiti. Siksi autokoulustani eivät tienneet kuin pari ystävää ja mieheni perheineen. Miehen perhe tiesi, koska mieheni oli pyytänyt isäpuoltaan etsimään minulle autoa - hän kun tuntee autot paremmin kuin kukaan tuntemani ihminen. Kuinka monta kertaa jouduinkaan valehtelemaan äidille puhelimessa meneväni "sovittuun tapaamiseen" kun ajo-opettaja naputteli vieressä kelloaan sen merkiksi että olisi aika lopettaa puhelu... Uskonpuutehan siinä jo meinasi tulla, mutta kun viimein sain ajokortin ja ajoimme äitini pihaan, oli kaikki kyllä sen arvoista, että näin äitini ilmeen... Lähinnä kauhua ja pelkoa kanssamatkustajien ja muiden tiellä liikkujien puolesta, mutta myös se hitunen yllätystä, jota olin toivonutkin näkeväni... Uskalsi jopa tulla kyytiini, tosin vain kauppareissun ajaksi...

Sitten en uskaltanut kertoa äidille vauvahaaveistamme ja yrittämisestä, koska äitini on vahvasti sitä mieltä, että vaikka rakastaakin minua ja veljeäni, pilasi hän silti elämänsä saamalla lapsia niin nuorena. Niin nuorena tarkoittaa siis suunnilleen minun ikäisenäni. Hän on useasti vannottanut sekä minua että veljeäni pilaamasta elämäämme saamalla lapsia liian aikaisin. Monesti hän nytkin vihjailee, että älkää nyt vielä. Viimeksi kerroin pätkätyöpaikallani vallitsevasta vauvabuumista, johon äitini tokaisi, että "Varo vaan, ettei tartu." Hyvä etten purskahtanut itkuun. Sanat tuntuivat todella julmilta, kun toivottua vauvaa ei vain kuulu. Oli vain nieltävä kiukku, katkeruus ja vastaväitteet, ja todettava, että oma vikani, miksen ole kertonut hänelle. Uskon, että äiti kyllä ymmärtäisi, varsinkin kun kertoisin kuinka kauan olemme yrittäneet ilman tulosta. Silti uskallus kertoa puuttuu. Toisaalta tuntuu, että olen jotenkin huono ja rikkinäinen, kun en saa lasta aikaiseksi ilman lääkärin apua, jos sittenkään. Hävettää ja nolottaa.

Nyt en siis voi kertoa sitäkään, että olemme menossa lapsettomuustutkimuksiin. Pelottaa ja haluaisin itkeä äidin olkapäätä vasten kaiken pahan oloni pois. Ensin pitäisi vain pystyä kertomaan, että olemme yrittäneet saada lasta jo vuoden, tuloksetta, ja siihen en vain taida pystyä. Valehtelu siis jatkukoon. :(

Ennen siis saatoin kertoa äidilleni aivan kaiken, kaikki pelkoni ja huoleni, mutta nyt olen rakentanut pala palalta välillemme muurin, jonka näen vain minä. Valheiden muurin.

Kerron vielä jonakin päivänä. Mutta tänään olen vielä liian rikkinäinen, liian pelokas, liian surullinen.

 

Tintti.