kp 9/27 - taas yksi tyhjä kierto.
Ihmiset tulivat, ihmiset menivät - parhaimmillaan meitä oli täällä 10 ihmistä ja 2 koiraa. Kuusi aikuista ja neljä lasta. "Aikuisista" nuorin siis 16-vuotias, lapset 9-, 4-, 3- ja 1-vuotiaita. Kivaa oli, mutta aika rankkaa, kun on tottunut nyt normaalisti elelemään ukon kanssa kahdestaan täydessä hiljaisuudessa, mitä nyt "Pentti" ja "Ritva" pyörivät jaloissa - koirat siis.
Saatiin talo maalattua ja ehdittiin tekemään kaikenlaista kivaakin - käytiin uimassa, grillailtiin, vietiin lapset leikkipuistoon jne. Itselle sattui kuitenkin aikamoinen mahatauti samaan aikaan päälle, ja senhän nyt arvaa, että Projekti MILFimpi minä ei nyt sitten oikein edennyt. Ensin paino putosi sinne 76 kg, ja nousta paukahti sitten taas lähelle 80 kg. Mutta kyllä tämä tästä... Paino ehti kuitenkin ihan normaalisyömisellä ja liikunnalla pudota leppoisasti sinne 78 kg:n ennen tuota mahatautia, joten eiköhän se putoa uudelleenkin, kunhan nyt ensin taas saan itseäni niskasta kiinni ja jaksan taas mennä tuonne Kiloklubin sivuille seuraamaan syömisiäni... Lisäksi piti käydä kuuntelemassa festareilla paria bändiä ja tietäähän sen, ettei siellä juuri kuivin suin olla... Eli turvotusta jäljellä vielä siitäkin...
Työt jatkuu taas, on noita "paperihommia" eli kotoa käsin tehtäviä töitä nyt ainakin syyskuun alkuun, ja ensi viikko tuplatahtia, kun olen ensi viikolle saanut taas buukattua noita keikkahommiakin... Ja maanantaina vielä lisäksi työhaastattelu ihan unelmaduuniin... :)
-------------------------------------------
Pitäisi saada nyt itsestään irti niin paljon, että varaa labra-ajat ja ajan sinne yksityiselle Jyväskylään... Tuntuu vain niin hirvittävän lopulliselta kaikki... Varsinkin kun nyt alkaa hiljalleen vaikuttaa siltä, että ongelmat ei johdu musta... Mies kun nimenomaan tuntuu haluavan oman, biologisen lapsen... Itselle riittäisi, että voisi vaikka adoptoida ihan vauvaikäisen, mieluusti vastasyntyneen... En tiedä, tuntuu hirveän itsekkäältä ajatella, että vanhempi lapsi ei kelpaisi itselle... Ei se siitä ole kuitenkaan kiinni. Enemmänkin siitä, että pelkään, etten pystyisi muodostamaan äidin ja lapsen välistä sidettä isompaan lapseen... Vauva-aika on kuitenkin niin kovin suuri osa äidin ja lapsen välistä kanssakäymistä. Pelkoa lisää se, että olen lähipiiriin adoptoidun lapsen kohdalla nähnyt juuri tällaista: Lapsi tuli perheeseen vasta kolmen vuoden iässä, ulkomaalaisesta orpokodista, jossa oli kyllä perusasiat kunnossa, mutta lapsi ei ollut kolmen ensimmäisen elinvuotensa aikana kokenut juuri minkäänlaista hellyyttä. Kun lapsi sitten tuli Suomeen, lapsen äidin oli hyvin vaikea ajatella niin isoa lasta omanaan. Ikkuna äidin ja lapsen välisen siteen luomiseen oli jo sulkeutunut, niin äidin kuin lapsenkin osalta. Lapsi taas ei kiinny keneenkään, ei vanhempiinsa, ei lemmikeihin, ei kavereihin - vaikuttaa lähes tunteettomalta, ja on kuitenkin jatkuvasti arka ja pelokas. Pelkää hylkäämistä. Ei sitä että äiti jättää, ei sitä että isä jättää, vaan että jätetään kokonaan yksin. Tuntemattomankin ihmisen seura riittää. Lapsi ei yksinkertaisesti osoita minkäänlaista kiintymystä ketään kohtaan... Tätä minä siis pelkään.
Minulle kelpaisi myös spermanluovutus, jos tilanne niin pitkälle menisi, mutta olen aika varma, että mies ajattelisi lasta jonkun toisen miehen lapsena. Enkä syytä häntä siitä. Adoptiossa lapsi olisi ikäänkuin yhtä vieras meille molemmille, joten se tuntuu tasapuoliselta ratkaisulta. Ja vaikka kyseessä olisi munasolun lahjoitus, niin minä sentään saisin kantaa lapsen sisälläni, vaikkei lapsella minun geenejäni olisikaan. Mutta jos joudumme käyttämään luovutettuja siittiöitä... Veikkaan, että miehestäni tuntuisi ulkopuoliselta. Sen verran hyvin hänet tunnen. Minun munasoluni, minun kohtuni ja jonkun vieraan, tuntemattoman miehen siittiö. Minusta itsestänikin tuntuisi siltä, että pettäisin miestäni. Kummallisia ajatuksia sitä päähänsä saa, kun pelkää jotakin asiaa näin paljon... Voisi kuvitella, että luovutetun sperman käyttö olisi vähän sama kuin vaikkapa elinsiirto - jos oma ei toimi, niin etsitään toimiva tilalle. Mutta ei se taida mennä niin...
Lisäksi miehelle olisi varmastikin aika tärkeää, että lapsi edes jotenkin muistuttaisi meitä, tai edes toista meistä. Itse olisin enemmän kuin valmis adoptoimaan lapsen vaikkapa Kiinasta tai Thaimaasta - oikeastaan mistä tahansa ulkomailta, veikkaanpa vaan, että miehestä tuntuisi oudolta, jos lapsi olisi aasialaisen tai vaikkapa etelä-amerikkalaisen näköinen - vaikka emme itsekään ole kumpikaan mitenkään erityisen vaaleita...
En tiedä.
Aika näyttää.
<3 Tintti
