Soitin aamulla terveyskeskuksen ajanvaraukseen. Puhelimeen vastasi sairaanhoitaja, enkä oikein tiennyt mitä sanoa. Teki mieli lyödä luuri sille korvaan, mutta pakko se aika oli saada. Sanoin sitten niinkuin asia on - ollaan vuosi yritetty ilman tulosta, nyt tarvitsisi varata aika lääkärille. Joko esitin asiani kovin yksiselitteisesti, tai sitten sairaanhoitajakin totesi itsekseen asian olevan sen verran arkaluontoinen, ettei sen enempää kysellyt. Aika menee kesäkuun lopulle, mutta nytpähän sen sitten tietää, että voi ottaa ihan iisisti siihen asti...

Pelottaa vaan aivan sairaasti... Koko ajan pyörii päässä: "Mitä jos? Mitäjos? Mitäjosmitäjosmitäjos???" Se olisi minulle aivan helvetin rankka paikka. Mutta veikkaan, että miehelle varsinkin. Se pelkää, että jos vika on miehessä, mä lähden. Ei tulisi mieleenkään... Ei todellakaan. Pelkään vaan, että heijasteleeko tuo nyt sitten sen omaa ajatusmaailmaa? Että jos minä en pysty saamaan lapsia niin se jättää minut? Mies teki heti alusta alkaen selväksi, että haluaa lapsia, omia lapsia, ja että se on sille aivan mielettömän tärkeää.. Itse olisin valmis adoptioonkin, mutta jotenkin veikkaan, että mies ei ole. Ei olla vielä puhuttu asiasta, sen verran tuore ja vaikea asia meille on...

Ehkä ensi elämässä...

Tintti.