Monena päivänä, iltana, yönä, ja varsinkin aamun varhaisina tunteina, olen pohtinut, osaisinko olla lapselleni oikeanlainen äiti, sellainen, joka ansaitsee saada lapsia, osaa pitää omistaan huolen? Olen laiska, usein kärsimätön, toisinaan epäsiisti, pelokas ja pahimmillani paniikkihäiriöinen. Silti tunnen, ettei kukaan voisi rakastaa lastani enempää kuin minä. Rakastan vauvaamme jo nyt, vaikkei sitä vielä ole olemassakaan. Rakastan sen pieniä sormia ja varpaita, päälaen nukkaa ja pehmoista lämpöistä vauvantuoksua. Rakastan jo nyt.

Siksi kai pahin pelkoni onkin se, etten voisi saada lapsia. On vaikeaa rakastaa jotakin, mitä ei ole vielä olemassakaan, mutta tieto siitä, että se jokin vielä jonakin päivänä hengittää, jokeltelee, hymyilee, ryömii ja oppii kävelemään, se tieto auttaa jaksamaan ja rakastamaan olematonta. Sen sijaan ajatus, että sitä jotain ei koskaan olisikaan. Kai se vain on liian vaikea kestää, pelkkä ajatuskin...

Luin erään adoptioäidin kirjoittamaa blogia (blogin nimi taisi olla Adoptiomatka...), ja mietin, miltä tuntuisi sanoa jonkun toisen synnyttämälle lapselle "Sinä olet nyt minun, sinä olet meidän, me rakastamme sinua". Ajatus on vaikea, mielenkiintoinenkin...Toisaalta en tiedä mieheni suhtautumista asiaan, joten adoptioajatukset kannattaa varmaankin vielä hetkeksi unohtaa.

------------------------------------------------

Näin taas viime yönä painajaista. Olen nähnyt jo useampana yönä. Näen, kuinka joku muu kantaa pois meidän lapsemme. Yö toisensa jälkeen, muunnelmia samasta unesta.

Päättyisivät jo nämä painajaiset.

Tintti.